...pimeys. Itseasiassa ei ollut. Vaikka perhettäni on runnellut alkoholismi, avioero ja kuolema, alussa oli hyvin valoisaa. Muistan lempeät päivät, rakastavat kosketukset ja koko perheen halaukset. Rakauden puutetta varhaisessa vaiheessa ei voi laskea syyksi siihen, että olen kasvanut ns. syrjäytyneen rooliin.

Niitä syitä ja seurauksia halusin tulla tänne ruotimaan. Anonyymisti, tottakai. Ei pelokas pieni ihminen voi tulla omalla naamalla kertomaan, että maailmassa on virhe, ettei asioitten pitänyt mennä näin.

Syrjäytymisestä terminä voi olla monta mieltä. Onko se sittenkin syrjäytetty? Syrjään vetäytynyt? Se on päässyt vakiintumaan, joten käytän sitä tässä blogissa tarkoittaen henkilöä, joka ei toimi yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä, vaikka on fyysisesti kykenevä ja älykäs.

Sitten muutama sana minusta. Synnyin vuonna 1985, olen ainoa lapsi. Minulla on 2. asteen ammatillinen tutkinto, mutta olen työtön. Asun yksin, kissan kanssa. Olen nainen.

Ei kuulosta kovin pahalta. Jotenkin kaikki on silti päin helevettiä. Sängystä nouseminen on jokapäiväinen taistelu. Ei aamuinen taistelu, koska kello soi iloisesti, muta mää en herää siihen. Päivät käynnistyy valmiiksi paniikissa. Maailma on aina liikaa ja minä liian vähän. Olemassa oleminen on kamppailu.

Seuraavassa blogauksessa kerron teille, miten ihan tavallisesta iloisesta tytöstä otettiin luulot pois ja tehtiin outo.