Kenellekkään ei liene uutinen, että kaikkeen etsitään syytä ja vastausta hyvin usein lapsuudesta. Syrjäytyminen ei ole poikkeus. Tarkastellaampa siis lapsuuttani.

Synnyin maatalon tyttäreksi. Meillä oli lehmiä ja koira. Naapurin kissakin vieraili joskus. Talossa asui isä ja äiti, sekä vanhaäiti. Siinä on mummon verran enemmän perhettä, kuin monella muulla ikäiselläni on ollut kotona. Lapsuudesta muistan paljon mukavia ja lämpimiä asioita; heinätyöt, joulukuusentuoksu, leipominen mummon kanssa ja monia ihan arkisia asioita. Olin päiväkerhossa ja esikoulussa iloinen ja sosiaalinen, minulla oli hyviä ystäviä. Naapurin poika oli tietysti paras kaveri, muut lapset eivät asuneet turhan lähellä, maaseudulla kun oltiin.
Mummo kuitenkin kuoli ja lama saapui. Ämmylit myytiin, äiti koitti mennä töihin, mutta ajautuikin viinaa juomaan. Minä olin 1. luokalla koulussa. En muista, että vanhempani olisivat tapelleet. Olen miettinyt asiaa aika nuoresta, joku opettaja tms. kysyi, tapeltiinko meillä silloin paljon, enkä muistanut. Ehkä ei tapeltu. Mutta ei myöskään pystytty sopimaan. Ero tuli ja vei äidin mennessään.

Jäin asumaan isän kanssa, olinhan juuri aloittanut koulun ja sitä paitsi koti on koti. Edelleen.

No, koulussa ei mennytkään niin ruusuisesti. Koulujen oppilaat jaettiin kartan perusteella ja aiemmat ystäväni menivät kirkonkylälle kouluun. Minä ja naapurin poika mentiin pienempään kyläkouluun. Tytöt ja pojat eivät leikkineetkään keskenään siinä paikassa. Menetinkin siis kaikki ystäväni. Eikä uusia herunut. Meitä oli luokallamme vain muutama tyttö. Minä ja eräs toinen "maallinen", loput lestadiolaisia. Puolen vuoden jälkeen maallinen uusi ystäväni muutti pois. Hänen vanhempansa erosivat, ja hän tahtoi äitinsä mukaan. Minä ja lestadiolaiset emme tulleet juttuun. Ei semmosten ihmisten kanssa voi tulla juttuun, jotka kertoo, että joudut helvettiin, koska sinulla on televisio. Erittäin eläviä kuvauksia siitä tulimerestä kuulin myös. Itkin ja potkin kotona, enkä halunnut mennä kouluun, mutta en halunnut mennä muuallekkaan, en halunnut pois kotoa uuteen kouluun. Joskus mietin, miten moni asia voisi olla toisin, jos olisin lähtenyt äidin mukaan, ja käynyt ala-asteen kaupungissa.

Aina sanotaan, että tytöt kiusaavat henkisesti ja pojat fyysisesti, mutta minä sain kokea fyysistä väkivaltaa enemmän tytöiltä. Oli tönimistä, tukasta kiskomista, kampittelua, nastoja tuolilla... Eräänkin kerran kouluretkellä yksi tyttö vei vesipulloni ja sylki sinne puoleksi pureskelemansa voileivän. Tavaroitani varastettiin, vaatteitani haukuttiin, puhettani haukuttiin. Minulla ei ole koskaan ollut mitään puhevikaa. Itku pääsi useinkin ja sitten ne vasta riemastuivatkin.

Eräänä päivänä piti kouluun tuoda lempi lelu. Toin dinosauruksen. Helvetti oli irrallaan hyvin pian. "Poikienleluja!" Löin vieruskaveria sillä dinosauruksella, kun en enää kestänyt kuunnella. Jouduin ulos luokasta. Seisoin vesisateessa ja itkin. Miten voi olla, että opettaja antaa vaan kaiken jatkua ja jatkua. Antoihan se, niinku kaikki muutki. Kerran meidän piti mennä parijonoon välitunnin jälkeen. Suussa ei saanut olla karkkia tai purkkaa ja piti olla hiljaa ja sievästi. Toisesta jonosta poika alkaa väittämään, että mulla on purkkaa suussa. Opettaja kysyy onko, sanon, että ei, mutta poika huutaa minun nielleen purkan. Opettaja nuhtelee minua. Kaikki nauravat taas.

Välituntikellon soittaminen oli kunniatehtävä, jonka hoitamisesta kaikki kilpailivat 3. luokasta eteen päin. Kerran voitin oikeuden soittaa kelloa. Yksi poika oli päättänyt, että hän soittaa sitä kelloa. Kun minä opettajan pyynnöstä soitin, poika tuli huutaen päälle ja yritti lyödä minua. Väistin, ja hän löikin seinään. Kukaan opettaja ei ollut näkemässä. Ehkä ei olisi pitänyt väistää. Olisi ollut jotakin näkyvää kerrankin.

Tätä rääkkäystä tapahtui jatkuvasti. Koko luokka yksissä tuumin syytti minua aina kaikesta. Joku oli rikkonut toisen lumiveistoksen, minut oli heti nähty siellä, ja olivatpa verranneet kengän pohjiani jälkiin lumessa. Eihän ne täsmänneet, mutta ketä kiinnostaa. Jollakin oli muka jäänyt karkit kouluun ja minut oli tietysti nähty paikalla. Olin käynyt luokassa toisen oppilaan kanssa kysymässä, voisimmeko jo lähteä koulusta. Opettajat pitivät luokassa kokoustaan ja antoivat luvan. Silti samaiset opettajat pistivät minut ja sen toisen tytön pyytämään anteeksi oletettua karkkivarkautta.

Näiden esimerkkien pohjalta varmasti ymmärrätte termin "syrjäytetty". Luin vasta jonkin jutun, että olemalla kiltti ja kiva, sinua ei kiusata. Joskus jos minulla oli karkkia, kaikki tahtoivat yhden. Jos annoin, joku vei pian koko pussin. Olemalla kiltti ihmisille, joille olet yleinen sylkykuppi ilman sen kummempaa syytä, et saa yhtään mitään muuta, ku hyvällä tuulella kiusaavia kiusaajia, jotka syövät ne karkit, jotka itse nille annoit, samalla kun polkevat sinua mutaan.

Minua ei ikinä haluttu yhteenkään joukkueeseen. Kumpikin ryhmä itki ja pyysi, ettei niiden tarvi ottaa minua. Sitten opettaja nuhteli, kun en osallistunut peliin, seisoin vaan kentällä ja yritin olla näkymätön. Oma joukkue käski. Aina.

Kuuden vuoden aikana opin,että olen tyhmä, ruma, inhottava, haisen, tiellä, huono, epäihminen, en osaa mitään, minusta ei tule mitään, en ole mitään, paitsi aina syyllinen, aina on hyvä syy panna mut itkemään ja se on oikein, koska kukaan ei puutu asiaan mitenkään.